In English
Onkkaalantie 102, Pälkäne
Puh. 050 5979 659

Kahvilakauppa on TALVITAUOLLA
B&B is open through the year

Tutustu myös!
CAFÉ PUUSTI, Yliopistonkatu 50, Tampere
www.cafepuusti.fi
KAHVILA KAUPPA JUHLAT KOKOUKSET B&B YHTEYSTIEDOT










Nuijantalo vuodesta 1907

Helmikuun 8. päivänä 1907: "Tällä avonaisella lahjakirjalla annan minä Pälkäneen Suomalaiselle Nuijalle ikuiseksi omaisuudeksi Pälkäneen pitäjän Onkkaalan kylässä omistamastani Anttilan ratsutilasta niin kutsutulta Keiniänmäeltä maapalstan, jota rajoittaa pohjoisessa Pajamäentie, idässä Kankilan talon ja etelässä Laurilan palstan raja sekä lännessä kirkolta Mälkilän kylään johtava maantie, kuitenkin ehdolla, että mainitulla palstatilalla nykyään sijaitsevat mäkitupalaiset saavat elinaikansa huoneissaan asua--- "
Näin kirjoitti maanviljelijä Simo Anttila lahjakirjassaan, jonka osoittamalle tontille nousi Suomen ensimmäinen maaseudulle rakennettu Suomalaisen puolueen talo.
Nuija rakennettiin nopeasti. Tuoreen poliittisen innostuksen ja sitkeän talkoohengen lisäksi hanketta varten täytyi tehdä melkoisesti velkaa, mutta talo nousi Keiniänmäelle saman vuoden aikana ja rakennustyöt etenivät sellaista vauhtia, että vihkiäisiä vietettiin jo ennen vuoden vaihtumista, joulukuun 29. päivänä.
Juhlallisessa vihkiäistilaisuudessa, jonka merkitystä lisäsi se seikka, että Pälkäneen Nuijan talo oli Suomen maaseudun ensimmäinen, piti puheen rehtori Kaarlo Tiililä. Juhlassa kuultiin myös sellaisia tunnettuja puhujia kuin Ernst Nevanlinna, Eino Voionmaa ja Antti Tulenheimo.
Yhteiskunnallisen aktiivisuuden lisääntyessä kaikkialla maassa aatteen palo ja innostus levisi myös Pälkäneellä kannustaen ihmisiä talkootyöhön ja lahjoituksiin, ja puolue sai jatkuvasti uusia jäseniä.
Kalliiksi tulleen rakennushankkeen rahoittamiseen kerättiin varoja järjestämällä kaikenlaisia tapahtumia, iltamia, arpajaisia ja näyttäviä monipäiväisiä kesäjuhlia, joihin innostuneita osanottajia kokoontui järvien takaisista naapurikunnistakin. Niin Nuijan talon kuin itse puolueenkin menestys näytti lupaavan hyvää tulevaisuutta.

Suomalaisuus oli Pälkäneen aate
Suomen kielen asema virkakielenä oli puhuttanut Pälkäneellä jo monta vuosikymmentä ennen poliittisten puolueiden muodostumista. Aikaisemmin uhaksi oli koettu lähinnä virkamieskielenä sitkeästi säilynyt ruotsi, mutta helmikuun manifesti 1899 ankarine venäläistämisvaatimuksineen toi suomalaisuuskeskusteluun aivan uudenlaisen sävyn.
Toisaalta Suomalaisen puolueen toimintaa vauhditti ja järjestäytymispaineita kasvatti myös paikallisten työväenyhdistysten perustaminen, joka vilkastui nopeasti 1905 suurlakon jälkeen.
Joulukuun lopulla 1905 Onkkaalan Raukolassa kauppias Heikki Turvasen kotona pidettiin Suomalaisen puolueen esitelmätilaisuus, jossa oli puhumassa toimittaja Eino Wallin (Voionmaa). Parituntiseksi venynyt esitelmä ei uuvuttanut kuulijoitaan, ja vaikka varsinaista puolueen paikallisosastoa ei vielä perustettukaan, edustajakokoukseen Helsinkiin lähetettiin kaksi pälkäneläistä edustajaa.
Runsaan viikon kuluttua puolueaktivistit kokoontuivat uudelleen Raukolassa, ja Suomalainen Nuija -puolueen Pälkäneen paikallisosasto merkittiin perustetuksi 7.1.1906. "Nuijan jäsenluku nousi yli 200… Pälkäne on nyt suomenmielisten käsissä", kirjoitti rehtori Kaarlo Tiililä päiväkirjaansa samana iltana.
Toiminta oli alusta asti vilkasta ja varojenkeruutarkoituksessa järjestetyissä ohjelmallisissa iltamissa näytelmineen ja arpajaisineen oli satamäärin osanottajia.
Paineet oman talon saamiseksi kasvoivat siis alusta asti, eikä rohkean rakennushankkeen kanssa aikailtu turhia.
Toivo Paatolan piirtämä rakennus saatiin pystyyn jo seuraavan vuoden aikana Simo Anttilan tonttilahjoituksen jälkeen. Talviset hirsitalkoot edelsivät toukokuussa aloitettua rakennusurakkaa, ja vuoden lopussa istuttiin jo valmiin katon alla.
Vuoden 1908 lopulla rakennus toimi jo Pälkäneen kuntatupanakin. Ensimmäinen kuntakokous Nuijalla pidettiin 22.12.1908.

Talousvaikeudet muuttivat omistajuutta
Innokkaasta yrittämisestä ja suuren suosion saavuttaneista maksullisista tapahtumista huolimatta Pälkäneen Suomalaisen Nuijan taloudellinen tilanne huononi eivätkä kokoon saadut varat riittäneet suuren lainataakan hoitamiseen.
Vuonna 1913 perustettiin Pälkäneen Suomalaisen Nuijan Osakeyhtiö, jolle puolue seuraavan vuoden maaliskuussa myi talonsa huonon taloudellisen tilanteen takia.
Toiminta Nuijalla jatkui kuitenkin kukoistavana. Konsertit, näytelmät, esitelmätilaisuudet, retket ja urheilukilpailut vetivät jopa tuhansia kävijöitä Pälkäneelle.
Kesäjuhlilla 1914 erikoisena ohjelmanumerona olivat automobiiliajelut, joihin yleisö sai osallistua. Kahta vuotta myöhemmin kesäjuhlat olivat jälleen ikimuistoiset, kun juhlien lausujavieraana kuultiin runoilija Eino Leinoa.
Samaan aikaan poliittinen ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin hilpeätä juhlaa. Euroopassa käytiin sotaa ja Venäjän keisarin valtaistuin alkoi käydä epävarmaksi. Levottomuus alkoi tuntua Pälkäneenkin raitilla. Nuijan talon historian ensimmäinen jakso lähestyi loppuaan.

Monien haavojen talvi 1918
Vuonna 1918 Nuija joutui poliittisten ristiriitojen keskipisteeksi. Pälkäneen Suomalainen Nuija -puolue oli joutunut myymään talonsa Pälkäneen Suomalaisen Nuijan Osakeyhtiölle jo vuonna 1914. Vaikka puolueen oman toimitilan tarve oli ilmeinen ja sen käyttö vilkasta koko vuosikymmenen ajan, velkaantuminen ja taloudelliset vaikeudet jatkuivat.
Puolue ehti viettää talossa kymmenvuotisjuhliaan vuonna 1917, mutta kansalaissodan jälkeen se jäi vasta perustetun kokoomuspuolueen varjoon ja lakkasi hiljalleen toimimasta.
Vuonna 1911 perustettu Kansallismielisen Nuorisoliiton osasto Nuorten Nuija oli yksi osakkeenomistajista, ja se jatkoi toimintaansa vielä vuoden 1920-luvulla. Paljolti Nuorten Nuijan mukana paikkakunnalle levisi urheiluinnostus, joka johti moniin merkittäviin rakennushankkeisiin heti 1920-luvun alkupuoliskolla.
Sitä ennen oli kuitenkin kestettävä itsenäistymisen ajan tuskaiset vuodet. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua yleinen levottomuus oli Suomessakin vähitellen lisääntynyt aiheuttaen lakkoja ja muuta liikehdintää, mutta ratkaisevat tapahtumat vyörähtivät käyntiin Venäjän vallankumouksen puhjettua helmikuussa 1917. Elintarvikepula, työttömyys, levottomuus ja epävarmuus kasvoivat syksyä kohti. Myös Nuijan talo oli kulkemassa kohti historiansa synkintä ja verisintä talvea.

Levoton tilanne maassa vaati jonkinlaista järjestettyä valvontaa ja olojen turvaamista. Nuijalla pidettiin lokakuun 19. päivänä yleinen kokous, jossa suojeluskunta-asia yritettiin ratkaista, mutta poliittinen erimielisyys oli silloin jo liian suuri. Työväestö ei hyväksynyt hanketta, vaan tukeutui mieluummin punakaarteihin, joita myös oli silloin suunnitteilla.
Marraskuun 13. päivänä Nuijalla pidettiin kuitenkin koko Pälkäneen pitäjän suojeluskunnan perustava kokous. Uusi suojeluskunta alkoi nyt harjoitella Nuijalla iltaisin. Samassa kuussa perustettiin myös Pälkäneen punakaarti.
Itsenäistymisen jälkeen tammikuussa 1918 punakaartien liikehdintä alkoi lisääntyä. Helmikuussa Pälkäne oli jo punaisten hallussa, ja Onkkaala toimi huomattavana punaisten keskityspaikkakuntana, jonne kaartilaisia kerääntyi sekä omalta paikkakunnalta että naapureista.
Onkkaalan työväentalo kävi ahtaaksi kaikelle toiminnalle, ja helmikuussa punaiset ottivatkin Nuijan talon kasarmikseen ja vallankumousoikeuden istuntopaikaksi, jollaisena se pysyi maaliskuun lopulle asti.
Mälkilästä kotoisin oleva ylioppilas Toivo Inkilä oli alusta asti ollut Suojeluskunnan innokkaimpia aktiiveja. Helmikuun 18. päivänä hänet haettiin kotoaan Mälkilästä ja kuljetettiin Nuijalle vallankumousoikeuden kuultavaksi, mutta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Vuonna 1967 julkaistussa kirjassaan Pälkäne suomalaisten Vapaussodassa Inkilä arvioi, että Nuijalla majaili silloin noin kahden komppanian verran punakaartilaisia.
Maaliskuun 24. päivänä valkoiset valtasivat Onkkaalan ja kuusi päivää myöhemmin suojeluskunnan johto järjestettiin uudelleen. Suojeluskunta majoittui nyt Nuijalle, jonka Toivo Inkilän mukaan ”vankilapäällikkö Könkkölä oli edellisinä päivinä punaisilla eukoilla perinpohjin puhdistuttanut punakaartin jäljistä”.
Nuijalla ratkottiin siis talven aikana sodan molempien osapuolten kohtaloita. Nuoren Toivo Inkilän pelko, kun hänet aseella uhaten tuotiin vallankumousoikeuden eteen on kuviteltavissa yhtä hyvin kuin punakaartilaisten vaimojen kauhu ja huoli heidän joutuessaan pakolla siivoamaan taloa tietämättä omasta tai perheensä tulevasta kohtalosta. Nuijan seinien sisällä ratkesi kevään aikana monen elämän jatkuminen tai päättyminen.
Tragiikka seurasi taloa vielä pitkälle kevääseen. Pälkäneen suojeluskunnan historia mainitsee nimeltä kaksi miestä, jotka tapasivat kohtalonsa Nuijalla vielä sotatilanteen Onkkaalan osalta rauhoituttua.
Suojeluskuntalainen Matti Iltanen Onkkaalasta haavoittui 18.4. Nuijan talolla tapahtuneessa vahingonlaukauksessa selkärankaan ja kuoli seuraavana päivänä. Työmies Sipi Vuorinen kuoli vanhingonlaukaukseen Nuijan talolla toukokuun 11. päivänä.

Nuijan tie suojeluskunnan taloksi
Kun olot itsenäisessä Suomessa olivat päällisin puolin rauhoittuneet ja elämä pääsi jatkumaan, myös suojeluskunnan toiminta sai uusia suuntia.
Marraskuun 16. päivänä 1919 joukko naisia kokoontui Nuijalle Miina Häger-Kannisen aloitteesta perustamaan suojeluskuntien naisjaostoa, joka sittemmin, vuonna 1923, liittyi valtakunnallisen Lotta Svärd –yhdistyksen Pohjois-Hämeen piiriin.
Suojeluskuntien ja Nuorten Nuijan urheiluinnostus johti myös näkyviin rakennushankkeisiin. Urheilukenttä valmistui kesällä 1923, ampumarata 1925 ja uimalaitos 1926. Lisäksi Nuijalla pidettiin voimisteluharjoituksia.
Hyvät harjoittelumahdollisuudet lisäsivät innostusta urheiluun ja tekivät mahdolliseksi merkittävienkin kilpailujen ja urheiluleirien järjestämisen paikkakunnalla. Myös pälkäneläisten menestys erilaisissa urheilukilpailuissa parani vuosi vuodelta, ja kun vielä Suomen Urheiluopistokin toimi jonkin aikaa Pälkäneellä ennen Vierumäelle siirtymistään, urheilupitäjän maineelle luotiin vankka perusta.
Hankkeet hidastuttivat kuitenkin osaltaan suojeluskunnan oman toimitalon hankkimista. Suojeluskunta oli perustamisestaan lähtien ollut kiinnostunut Nuijan omistamisesta, mutta rahat kuluivat muihin hankkeisiin. Vuoteen 1930 mennessä Suojeluskunnan ja lottien toiminta oli kuitenkin pääosin keskitetty Nuijalle.
Suojeluskunta oli jo aikaisemmin hankkinut Nuijan osakkeita, mutta huomattavat osakekaupat tehtiin kesällä 1928 Pälkäneen Kirjastoseuran kanssa. Näin suojeluskunnalla oli mahdollisuus vaikuttaa Nuijan suunnitteilla olevaan laajennukseen. Se tarvitsi tilat kanslialle, joka haluttiin siirtää Kirkko-Mustalasta suojeluskunnan omiin tiloihin, sekä yläkertaan paikallispäällikön asunnon, jonne piti tehdä ulkoa oma sisäänkäynti.
Lisärakennushanke toteutuikin jo samana vuonna, ja Nuijalle saatiin nyt tilat myös kirjastolle.
Vuonna 1931 Nuijan omistanut yhtiö oli joutunut niin suuriin vaikeuksiin, että sen oli pakko myydä talo, ja yhtiökokouksessa syyskuun 27 päivänä suojeluskunta teki päätöksen ostaa Nuija kaikkine velkoineen.
Samaan aikaan, kun omistajat selvittelivät hankalia rahoitus- ja remonttikysymyksiä, itse Nuijan talolla jatkui entinen vauhdikas meno. 1920-luvulla järjestettiin ahkerasti juhlia ja kokouksia, konsertteja, iltamia ja vierailevia teatteriesityksiä.
Vuoden 1918 haavat kirvelivät kauan, mutta sota ei kaikessa repivyydessäänkään ollut onnistunut jakamaan pälkäneläisiä niin jyrkästi kahtia, että Nuija olisi jäänyt vain entisten valkoisten käyttöön.
Iltamissa ja muissa juhlissa kävi väkeä poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Muun muassa punaisten riveissä aseettomana miehenä, kirjurina ja Punaisen Ristin työntekijänä palvellut seppä Jalmari Toivonen oli innokas urheilija ja osallistui voimisteluharjoituksiin Nuijalla.
Niinpä Nuijalla, joka oli joutunut monien katkerien tapahtumien näyttämöksi, viritettiin vuosikymmenen mittaan myös uutta toivoa ja edistystä.

1930-luku oli lottien ja elokuvien aikaa
Suojeluskunta oli ostanut Nuijantalon omakseen syyskuun 27. päivänä 1931. Omia toimitiloja oli kaivattu jo pitkään ja ostopäätös olisi varmasti tehty jo aikaisemmin, ellei suojeluskunnalla olisi ollut samaan aikaan rahoitettavana monia muita hankkeita: ampumarataa, urheilukenttää ja uimalaa.
Ostaessaan Nuijan Suojeluskunta sai kuitenkin harteilleen myös huomattavan velkataakan, sillä talokaupassa seurasivat taloyhtiön 150.000 markan velat ja lisäksi esikunta joutui ottamaan 125.000 markkaa omaa lainaa talon ostoon. Joukko suojeluskunnan jäseniä takasi lainan, mutta lainojen korot muodostuivat heti talousarvion suurimmaksi yksittäiseksi menoeräksi.
Rahoitusvaikeudet siirtyivät siis Nuijantalon mukana omistajalta toiselle. Kolmen vuoden kuluttua talon ostamisesta esikunta joutui kääntymään yliesikunnan puoleen lisärahoituksen saamiseksi. Myös lotat lahjoittivat rahasumman tilanteen helpottamiseksi. Lopulta suojeluskunta joutui myymään omistamansa Ratinanlinna Oy:n kiinteistön osakkeet, ja sitä kautta Nuijan talous saatiin jotakuinkin tasapainoon.

Kuten aikaisemminkin, toiminta Nuijalla oli koko 1930-luvun aktiivista ja vilkasta. Juhlia, iltamia ja kaikenlaisia näytöksiä järjestettiin innokkaasti. Vuonna 1939 Pälkäneellä vieraili Tampereen Voimistelijoiden olympiajoukkuekin Pälkäneen Lukon järjestämissä voimisteluiltamissa. Nuijalla oli myös leiritoimintaa, ja muun muassa vuonna 1938 Tampereen Retkeilijät järjesti siellä lasten ja nuorten hiihtoleirin.
Nuijalla toimi edelleen näytelmäseura ja järjestettiin voimisteluharjoituksia, joihin molempiin osallistui myös entisiä punaisia.
Moni pälkäneläinen osti ensimmäisen elokuvalippunsa Nuijan eteisestä - vuonna 1927 Nuijalla aloitettiin näet jotakin pälkäneläisittäin uutta, kun Eemeli Toivonen (myöhemmin Toija) sai luvan esittää siellä elokuvia. Näytöksiä oli kahdesti viikossa, ja ne vetivät väkeä salin täydeltä poliittisesta näkemyksestä riippumatta.
Aluksi elokuvakonetta pidettiin parvella, mutta siellä rakennusta sitovat rautatangot haittasivat varjoillaan kuvia. Sittemmin elokuvakoneelle rakennettiin joksikin aikaa eteiseen "konehuone", erillinen koppi, joka eristettiin varmuuden vuoksi palamattomalla materiaalilla.
Nuijalla katseltiin Chaplinia ja muita elokuvahistorian varhaisia tähtiä. Elokuvat olivat mykkiä, mutta taustamusiikkia soitti matkalaukkumallinen gramofoni, jossa oli pellistä tehty lisätorvi takaamassa kuuluvuutta suuressa salissa.
Eemeli Toivosen muutettua toiselle paikkakunnalle 1936 suojeluskunta jatkoi elokuvien esittämistä Nuijalla.

Suojeluskunta oli vilkastuttanut merkittävästi paikallista urheilutoimintaa, vaikkakaan sen vahvasti aatteelliset tavoitteet ja taistelutehtäviin valmistava toiminta ei miellyttänyt kaikkia. Pälkäneläisten hieno menestys monissa eri urheilulajeissa jatkui 1930-luvulla - tulokset sekä suojeluskunnan että urheiluseurojen toiminnasta näkyivät.
Pälkäneen Pyry -niminen työväen urheiluseura oli toiminut paikkakunnalla jo vuodesta 1906 asti. Loppuvuodesta 1919 perustettiin Pälkäneen Urheilijat ja 1934 Pälkäneen Lukko, joka oli SVUL:n seura vastapainoksi TUL:n kuuluvalle Pyrylle.
Vasemmistolainen Pyry käytti myös jossakin määrin Nuijan tiloja harjoituksiinsa, mutta 1930-luvun poliittisten ristiriitojen kärjistyessä vuosikymmenen puolivälissä Pyryn toiminta keskittyi työväentalolle.
Poliittiset erimielisyydet, jotka eivät Pälkäneellä vuoden 1918 sodan jälkeenkään olleet kuohuneet yhtä kiihkoisina kuin monilla muilla Hämeen paikkakunnilla, voimistuivat jossakin määrin. Jälleen Nuijan talo oli polttopisteessä, kun aatteen palo oli kirkkaimmillaan vuosikymmenen puolivälissä ja lopulla.

Koko vuosikymmenen ajan Nuijalla toimivat aktiivisesti myös lotat. Iltamat, ompeluillat ja erilaiset työharjoitukset kuuluivat lottien säännölliseen ohjelmaan, ja Pälkäneen lotat saivat vuosikymmenen puolivälissä käyttöönsä oman huoneenkin, kun vuonna 1928 toteutetun laajennuksen jälkeen talon yläkertaan oli saatu lisätiloja.
Lottien huone, nykyisin kokoushuone Lotta, oli tarpeellinen ja sinne hankittiin hyvät kalusteet: sohva, nojatuolit ja seinälle lottaryijy.
Kun pahin lamakausi vuosikymmenen lopulla alkoi helpottaa, Nuijalla alettiin järjestää myös lottapiirin kursseja, joissa opiskeltiin muun muassa kansliatoimia ja muonitus- ja sairaanhoitotaitoa. Kursseilla harjoiteltiin esimerkiksi kenttäkeittiön kanssa liikkumista ja muuta tarpeellista.
Kukaan ei kuitenkaan voinut tuolloin kuvitella, miten suureen tarpeeseen tämänkaltainen oppi tosiasiassa tuli, ja miten lähellä oli aika, jolloin se ei ollut enää vain tarpeellista vaan välttämätöntä.

Sotavuodet: leipää ja lumipukuja sinne jonnekin
Syksy 1939 toi suuren käänteen Nuijantalon elämään. Suojeluskunnan ja lottien toiminta talossa oli ollut vilkasta koko vuosikymmenen ajan, mutta talvisodan syttyminen muutti ahkeran harrastamisen elintärkeäksi kotirintamatyöksi. Kun miehet lähtivät, naiset suurimmaksi osaksi jäivät ja Nuijan talosta tuli moniksi vuosiksi tärkeä huolto- ja muonitustyön keskus.
Myös nuorten järjestöjen, sotilaspoikien ja pikkulottien toiminta keskittyi edelleen paljolti Nuijalle. Elämä suojeluskuntatalolla ei pysähtynyt hetkeksikään, vaikka suojeluskuntalaisista oli tullut rintamasotilaita: tavaraa tuotiin ja vietiin, Nuijalla muonitettiin, kahvitettiin, ommeltiin, siivottiin, tiskattiin ja taas tuotiin lisää korjattavaa, pestävää tai eteenpäin lähetettävää.
– Aina siellä oli jotakin, muistelee Eeva Turvanen, joka oli talvisodan alkaessa oli 14-vuotias koulutyttö ja innokas pikkulotta.
Lottien toiminta oli hänelle kaikin puolin tuttua, koska hänen äitinsä Lahja Turvanen oli lottien johtohenkilöitä. Hän toimi aluksi muonituksessa ja siirtyi sitten varustevaraston hoitajaksi, ja Eeva-tytär sai toimia äidin apulaisena ja juoksutyttönä, milloin koulunkäynniltä ja omilta pikkulotan töiltään ennätti.
Nuijalla sijaitsivat varustevarasto ja leivintupa ja siellä oli lottien oma huone, joka juuri ennen sotaa oli ehditty kunnostaa. Nuijalla säilytettiin lottien kahvikalustoja ja ruoka-astioita, myös niitä uusia, jotka oli hankittu vain vähän ennen sotaa parempaa käyttöä varten, ja jotka jäivät sitten sota-ajan karujen joukkomuonitusten ajaksi vähälle käytölle.
Nuijantalon vuonna 1937 valmistuneessa huoltorakennuksessa sijaitsevassa pakarissa leivottiin sota-aikana leipää rintamalle Lotat valvoivat leipomusten ääressä lukemattomia öitä: leivät ja korput kuivattiin ja lähetettiin sotilaspiirin kautta rintamalle.
Lotat kuorivat rintamasotilaita varten myös suuret määrät perunoita, jotka levitettiin valkoisten pahvilevyjen päälle Nuijan juhlasalin lattialle ja jäädytettiin koviksi ennen lähettämistä.
Lisäksi ruokahuoltoon kuuluivat monenlaiset joukkomuonitukset. Ennen kaikkea sotaan lähtevien ja sieltä palaavien ruoka- ja vaatehuolto oli lottien työtä; he pesivät pois luovutetut armeijan vaatteet ja laittoivat lähtijöille ruuat ja matkaeväät.
Kukkolalainen Liisa Tuominen on muistellut kesäkuun 21. päivän aamua vuonna 1941, kun Pälkäneen miehet lähtivät jatkosotaan. Aamua varjosti pelko ja jännitys, mutta työvuorossa olevilla lotilla ei ollut paljon aikaa kuulostella hetken tunnelmia.
– Olin ollut kaks’ päivää Nuijalla leikkaamassa leipää, kun tehtiin monta pyykkikopallista voileipiä sotilaille evääksi. Leivät ja limput leivottiin Nuijan pakarissa, Liisa Tuominen on kertonut Hanna-Liisa Anttilalle.
Liisa Tuominen oli myös mukana keittämässä puuroa lähtijöille. Kenttäkeittiö oli Nuijan kirkonpuoleisella rinteellä, ja puuronkeitto aloitettiin kahden apumiehen voimin neljältä aamulla, jotta miehet saataisiin ajoissa matkaan.
Ompeluillat kuuluivat lottien tuttuun toimintaan, mutta sodan alettua niidenkin luonne muuttui täysin.
Työilloissa jaettiin tehtäviä: valmistettiin sukkia, rannikkaita, alusvaatteita, kypäränsuojuksia ja lumipukuja, joita myös leikattiin valmiiksi ja annettiin kotiin ommeltavaksi niille, jotka omistivat ompelukoneen.
Paketteja valmistettiin Pälkäneen miehille sekä jatkosodan aikana myös rintamakomennuksella oleville lotille.
Joulun alla Nuijalle lottien huoneeseen kerättiin tuntemattoman sotilaan paketteja, joiden tuomista Eeva Turvanen muistaa olleensa itse valvomassa äitinsä avuksi. Myös tietoja siirtolaisten tarpeista kerättiin Nuijalla, ja lotat koettivat järjestää apua kipeimpään tarpeeseen, sen mukaan mitä keneltäkin puuttui.
Mutta ommeltavaa oli muillekin kuin eläville.
– Sitä mukaa kun sankarivainajia tuli, tehtiin heille valkoisesta kankaasta paidat niin kauan kun kangasta kaupoista saatiin, kirjoittaa lottien keräys ja kansliajärjestön johtaja Kaisa Mustala muistiinpanoissaan.
Lotat myös pukivat sankarivainajat arkkuun ja huolehtivat sankarihautojen kunnosta; niiden kastelu oli tavallisesti pikkulottien työtä.
Tammikuussa 1940 Pälkäneellä oli ensimmäinen sankarivainajien siunaustilaisuus, jonne lotat valmistivat Nuijalla yhdeksäntoista havuseppelettä viimeisen kerran kotiin palanneille Pälkäneen pojille.

Sotilaiden, siirtolaisten ja muiden joukkojen muonittamisen lisäksi lotilla riitti kahvin – tai korvikkeen – keittoa ja muonitusta omissakin joukoissa. Lotat hoitivat ilmavalvontaa Syrjänharjun näkötornista käsin, ja valvontavuoroaan odottavat yöpyivät Tervapirtillä, missä muun muassa Lahja Turvanen kävi heitä kahvittamassa.
Näkötornilla oli jo rauhan aikana toiminut suosittu lottakahvila, ja kahvituksia järjestettiin tietysti myös muiden tapahtumien yhteydessä.
Nuijantalon lotta-iltamat olivat sota-aikana tärkeitä yhteisiä kokoontumisia ja juhlatapahtumia, jollaisten järjestäminen muuten olosuhteiden pakosta jäi vähiin. Tanssia ei saanut, kulkeminen paikasta toiseen oli hankalaa kun liikenneyhteydet olivat usein lähes olemattomat, ja kaikenlaisia tarvikkeita oli saatavissa niukasti.
Lotat koettivat kuitenkin järjestää hauskuutta sen mukaan kuin voivat, ja myös Pälkäneellä poikkeavat viihdytyskiertueet esiintyivät tavallisesti Nuijalla.
– Muistan, että ainakin vuonna 1943 lotanpäiväiltamissa oli näytelmä, äitikin esiintyi siinä, Eeva Turvanen kertoo. Elokuvat olivat yksi sota-aikanakin mahdollinen huvittelumuoto, ja suojeluskunta jatkoikin koko sotavuosien ajan elokuvatoimintaa.
– Kävin koulua Tampereella, mutta viikonloppuisin menin usein myymään elokuvalippuja Nuijalle, Eeva Turvanen kertoo.
Yksi tuote, jota sodan aikanakin sai hankituksi ilman kortteja ja muita rajoituksia, olivat kirjat, ja niitä ilmestyikin nimekemääräisesti moninkertainen joukko rauhan vuosiin verrattuna.
Pälkäneen kunnankirjasto oli toiminut Nuijalla jo ennen sotia, ja se siirtyi muualle vasta sodan jälkeen, kun Nuijan tiloja alettiin käyttää Pälkäneen yhteiskoulun väliaikaisena opetustiloina ennen varsinaisen koulurakennuksen valmistumista.
Kirjasto sijaitsi Nuijan yläkerrassa ikkunat Kankilanraitille päin. Sitä hoitivat sodan aikana Martta Tauranen ja Hilma Vuorela. Eeva Turvanen kertoo, että hyllyjä oli ympäriinsä, kirjoja tuntui ainakin pikkutytön silmissä olevan paljon.
– Siellä minä kuljin ihan pienestä likasta lähtien. Kyllä sieltä luettavaa löytyi, ja äidillekin toin aina käydessäni jotakin, hän muistelee.
Työ päättyi kyyneliin
Syksyllä 1944 sekä Suojeluskunnan että Lotta Svärd -järjestön tie päättyi äkkipysähdykseen. Tieto järjestöjen lakkauttamisesta oli kuitenkin tullut niin ajoissa, että Nuijantalon luovutuksesta manttaalikunnalle ehdittiin sopia ajoissa ja kirjoittaa tarvittavat paperit ennen suojeluskunnan lopettamista.
Lotta-järjestö lopetettiin marraskuussa 1944. Isku oli kova kestettäväksi monta vuotta kestäneen ankaran työn, pelon ja huolen jälkeen.
– Kokoonnuimme vielä suurella joukolla Nuijan talolle ja silloinen puheenjohtaja Signe Lempinen-Nivarpää piti hyvin liikuttavan puheen, eikä kyyneletöntä silmää ollut, kirjoittaa Pälkäneen paikallisosaston viimeisen johtokunnan jäsen Eila Ylinen (myöhemmin Tauranen) kuvatessaan lottien viimeisiä yhteisiä hetkiä.
– Sitten Leila Strengellin kanssa poltettiin osa papereista koulun uunissa ja osa pakattiin Valvontakomission arkistoon lähetettäväksi nimismiehen sinetöityä ne, Eila Ylinen jatkaa.
Lottien välineet, huonekalut, astiat, liinavaatteet ja muu irtaimisto luovutettiin Kinnalan vanhainkodille, vasta työnsä aloittaneelle äitiys- ja lastenneuvolalle sekä eri kylien palokunnille ja muille järjestöille.
Nuija oli sotavuosina palvellut sekä kotirintamaa että sodassa olevia kaikin mahdollisin keinoin, joilla taloa vain voitiin hyödyntää. Sodan päätyttyä se sai uuden isännän ja jälleen sen historiassa alkoi kokonaan uusi jakso.

Ylemmälle opintielle Nuijan yläkertaan
Suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön lopettamisen jälkeen syksyllä 1944 Nuijantalo oli siirretty manttaalikunnan omistukseen, mutta koska senkin tulevaisuus tuntui epävarmalta, kiinteistön omistuspohjaa katsottiin parhaaksi muuttaa.
24.11.1946 perustettiin Pälkäneen Nuijantalo Oy. Osakeyhtiö muodostui 500:sta tuhannen markan hintaisesta osakkeesta, joista 400 osaketta merkitsi Pälkäneen Maataloustuottajat. Loput osakkeet jakautuivat lukuisien yhteisöjen ja yksityisten henkilöiden kesken. Toukokuu 26. päivänä 1947 yhtiö osti Nuijan käteisellä Manttaalikunnalta. Kauppaan kuuluivat myös ampumarata ja Tervapirtti.
Lottien ja suojeluskunnan toiminnan päätyttyä taloon tuli sen verran vapaata tilaa, että perusteilla olevalle oppikoululle saatiin väliaikaiset tilat. Nuijan yläkerrassa toiminut kunnankirjasto joutui tosin väistymään koulun tieltä ensin kansakoululle, sitten Kirkko-Mustalaan ja lopulta kirjastonhoitaja Elsa Valanteen kotiin nykyisen Kankilantien varrelle.
Pälkäneelle oli toivottu oppikoulua vuosisadan vaihteen ajoista alkaen. Hanke sai kuitenkin vauhtia vasta sodan päätyttyä ennen kaikkea Pälkäneen Sähkön toimitusjohtajan, insinööri Heikki Heikkilän aloitteesta.
Koulu sai kunnalta taloudellista tukea, mutta päävastuu rahoituksesta, opetustilojen hankkimisesta ja muista järjestelyistä oli kannatusyhdistyksellä, joka ryhtyikin työhön rivakasti ja keräsi varoja muun muassa myyjäisillä ja iltamilla. Ensi kerran koulun kelloa voitiin kilistää Nuijantalon rappusilla neljäntenä päivänä syyskuuta 1946.
Koulu oli ensimmäisenä vuonna kaksiluokkainen, ja molempien luokkien opetustilat sijaitsivat Nuijan yläkerrassa, ensimmäinen luokka entisissä kirjaston tiloissa ja toinen luokka Mallasveden puolella, missä lottien tyhjäksi jäänyt huone oli yhdistetty toiseen.
Opettajiakin oli ensimmäisenä vuonna vain kaksi, Irma Tiililä ja Väinö Saravuori. Heidän lisäkseen Onkkaalan kansakoulun opettajat avustivat ainakin matematiikan, käsityön ja musiikin opetuksessa.
Koulu toimi Nuijalla vuoteen 1952 asti, jolloin uusi yhteiskoulurakennus valmistui. Siihen mennessä luokkatiloja oli jouduttu hankkimaan useista eri paikoista sitä mukaa, kun luokkien määrä lisääntyi.
Mälkilän Sipilän Hely-tytär (myöhemmin Saarinen) oli Pälkäneen yhteiskoulun ensimmäisten oppilaiden joukossa.
– Tuntui luonnolliselta aloittaa koulu omalla paikkakunnalla, kun siihen tarjoutui mahdollisuus, hän kertoo.
Hely Sipilä oli ehtinyt käydä jo koko kansakoulun, joten hän saattoi pyrkiä ja pääsikin suoraan toiselle luokalle. Edellytyksenä oli kuukauden mittaisen ruotsin kurssin suorittaminen kesällä.
Hänellä oli lisäksi koulun suhteen erityistehtävä, koska Tampereella asuva rehtori Väinö Saravuori asui viikot vuokralaisena hänen kotonaan. Maanantaiaamuisin Helyn tehtävä oli viedä eväät kouluun myös rehtorille.
– Maitopullo ja voileivät niin kuin oppilaillakin oli, hän muistelee.
Kouluruokailuun ei ollut mahdollista saada tiloja, joten sitä ei järjestetty, vaikka koulukeittolatoiminta oli alkanut sodan aikana kansakoululla. Oppilailla oli kotoa tuodut eväät, mutta herkut olivat harvinaisia.
– Kerran yksi tytöistä oli saanut ulkomailta paketin, jossa oli appelsiineja. Hän toi kouluun appelsiinin kuoria maistiaisiksi meille muille, kertoo Hely Saarinen.
Jokainen sai pikkuruisen, sormen kynttä pienemmän palan appelsiininkuorta. Makua ihasteltiin kovasti, se oli erikoinen ja jännittävä.
Nuijan koulu ei myöskään voinut ylvästellä hienoilla välineillä. Pulpetit olivat jostakin haalittuja vanhoja yksittäis- tai paripulpetteja, ja musiikinopettajana toimiva Aarre Mäkelä (myöhemmin Kailanpää) kuljetti mukanaan pientä matkaharmonia, jolla hän hoiti säestyksen.
Sodan jälkeisen materiaalipulan syvyyttä kuvaa se, että esimerkiksi isoja kumipalloja ei saatu mistään hankituksi, joten tiettyjä pallopelejä ei voinut ottaa opetusohjelmaan.
– Onneksi Pälkäneellä oli sentään hieno kirjakauppa. Paperia, kyniä, vihkoja ja muita tarvikkeita oli helppo hankkia sieltä, Hely Saarinen kertoo.
Kaikki sellainen piti tietysti kustantaa itse. Vaatteetkin olivat vaatimatonta kotoista tekoa, ja talvinen kenkämuoti yksinkertaista: jalassa oli joko monot, tallukat tai huopatossut.
Mutta koulun ulkoinen vaatimattomuus ei loppujen lopuksi merkinnyt oppilaille paljonkaan; kaikkihan tiesivät, että oli käytettävä sitä, mitä sattui saamaan. Sota-aika oli totuttanut niukkuuteen. Sitä paitsi into ja yhteishenki korvasivat monet Nuijan koulun puutteet. Jokainen oppilas oli tuttu, koulukiusaamisesta ei ollut puhettakaan.
– Tunnelma oli hyvä, kouluun oli kiva mennä, vaikka kuri oli tiukka, Hely ja Pekka Saarinen muistelevat.
– Ensimmäisinä koulun aloittaneiden kahden luokan kesken syntyi kiinteä yhteenkuuluvuus, joka kesti koko kouluajan, Hely Saarinen kertoo.

Ensimmäisinä kouluvuosina pula-aika rajoitti koulun toimintoja monella tavalla. Luokkahuoneita lämmitettiin peltikuorisilla pönttöuuneilla, jotka hohkasivat lämpöä tarpeeksi ja enemmänkin.
– Varsinkin niillä, jotka istuivat uunien lähellä, oli aika kuuma, Hely Saarinen muistelee.
Muualla talossa oli sen sijaan kylmä. Eteisiä, liikuntasalina toimivaa juhlasalia ja opetuskeittiönä palvelevaa keittiötä ja ravintolaa ei lämmitetty ollenkaan. Yläkerran ahtaassa opettajainhuoneessa oli sentään pieni sähkökäyttöinen lämpöpuhallin.
– Keittiö oli jääkylmä. Kotitaloustunnilla me yritettiin vuorotellen lämmitellä hellan lähellä. Ravintolasalissa meitä opetettiin syömään hienosti, mutta kovilla pakkasilla siellä piti olla talvitakki päällä, että tarkeni, Hely Saarinen kertoo.
Syksyin keväin koululla oli käytössään hyvä urheilukenttä ja hiihtoladut lähtivät suoraan Nuijanmäeltä. Sisäliikuntatilat olivat vaatimattomammat, sillä siihen aikaan ei edes kansakoululla ollut liikuntasalia, jota olisi voinut lainata.
– Ensimmäisenä vuonna voimistelutunnit pidettiin kansakoulun veistoluokassa ja lakaistiin itse höylänlastuja lattialta, Hely Saarinen nauraa.
Sittemmin siirryttiin pitämään liikuntatunnitkin Nuijalla. Isossa salissa oli kyllä tilaa, mutta se oli talvisaikaan kylmä ja täynnä tuoleja, koska siellä järjestettiin jatkuvasti muutakin toimintaa kuin koulua.
Kolme kertaa viikossa oli elokuvaesitys, eikä salia ruvettu välillä tyhjentämään yleisön istuimista. Sitä paitsi siellä haisi tupakka, sillä julkisissa tiloissa tupakointia ei tietenkään tuohon aikaan ollut rajoitettu.
– Yleensä me käytimme pelkkää näyttämöä tai sitten raivasimme näyttämön edestä lattialta vähän tuoleja pois, Hely Saarinen kertoo.
Myöhemmin sali otettiin kokonaan koululaisten käyttöön. Neljännelle luokalle Pälkäneen yhteiskouluun tullut Pekka Saarinen muistaa, että ainakin poikien tunneilla saatiin käyttöön koko tila.

Nuijalla tapahtui kaikki
Nuija oli edelleen kaikenlaisen huvielämän keskus kirkonkylässä. Siellä pidettiin iltamia ja tansseja, järjestettiin erilaisia kursseja ja esitettiin näytelmiä. Myös koulun kevät- ja joulujuhlat ja muut myös kouluelämän huvitilaisuudet järjestettiin siellä.
Nuorten rientoja ja iltamenoja valvottiin kuitenkin tarkasti, eikä oppikoululaisten ollut lupa liikkua ulkona kello kymmenen jälkeen illalla.
Kerran tytöt joutuivat koulussa kovan eteen. Uhattiin erottamisellakin, mutta he selvisivät sentään kahden tunnin jälki-istunnolla. Urheilukentällä oli ollut illalla jääjuhlat: rusettiluistelua, soittoa ja muuta asiaankuuluvaa. Myöhemmin yleisö päästettiin kentälle tanssimaan.
– Meitä oli kymmenkunta tyttöä, olimme kai noin kolmetoistavuotiaita silloin, ja meistä oli niin hirveän hauskaa tanssia, Hely kertoo.
He pyörivät tallukoineen jäällä kappaleen toisensa jälkeen, tyttöpareina tietysti vain. Sipilän talon koko väki oli paikalla vuokralaisena asuvaa rehtori Saravuorta myöten. Kun alettiin hankkia kotiinlähtöä, Hely kävi pyytämässä isältään lupaa vielä yhteen tanssiin. Lupa heltisi, eikä rehtorikaan puuttunut asiaan, mutta seuraavana aamuna koulussa nousi hirmuinen meteli. Tytöt olivat käyttäytyneet kerta kaikkiaan sopimattomasti.
– Me olimme kauhean pelästyneitä, kun emme ollenkaan ymmärtäneet, että siinä olisi ollut jotain pahaa, Hely Saarinen kertoo.
Monenlaista sallittuakin huvia sentään järjestyi.
– Neljänneltä luokalta alkaen olivat teinikunnan hipat. Alkuun niitä pidettiin Nuijan ravintolapuolella, kun meitä oli sen verran vähän, ja myöhemmin isossa salissa, Hely Saarinen kertoo.
Hipoissa täytyi ensin olla ohjelma, johon kuului esityksiä yleisön edessä. Vasta sen jälkeen päästiin nuorten kannalta pääasiaan eli piirileikkeihin ja tanssiin.
Varsinkin pojille teinikunnan hipat muodostuivat tärkeäksi portaaksi kohti aikuisten maailmaan, kun tytöt opettivat heitä tanssimaan. Musiikkia soitti Helyn kotoa Sipilästä lainattu gramofoni, kukaan ei ujostellut ja kaikilla oli kivaa.
– Siellä minäkin tanssimaan opin, Pekka Saarinen muistelee.
Nuijalla kävi silloin tällöin vierailevia esiintyjiä ja teatteriryhmiä, ja tietysti paikalliset harrastusryhmät kuten näytelmäkerho ja naisvoimistelijat esiintyivät siellä.
Elokuvailtoina nuoret kokoontuivat Nuijanmäelle. Oli hauska katsella, keitä oli menossa elokuviin, vaikka lippurahaa ei olisi ollutkaan sillä kertaa omassa taskussa. Nuija oli joka tapauksessa se paikka, jossa aina Tapahtui.

Lukon kulta-aikana 1950- ja 1960-luvuilla Nuija kukoisti
Tammikuun 15. päivänä 1956 Maataloustuottajat lahjoittivat hallussaan olleet 374 osaketta Voimistelu- ja urheiluseura Pälkäneen Lukko ry:lle. Lukko otti vastatakseen taloon otetun 300.000 markan kiinnelainan Pälkäneen Osuuskassalta. Lukko oli monesta syystä luonteva jatkaja Nuijan talon toiminnalle. Urheiluseuran oma perustava kokouskin oli pidetty Nuijantalon ruokasalissa 22. päivänä huhtikuuta 1934.
Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen vastuu paikallisesta urheilutoiminnasta oli jäänyt urheiluseuroille, ja kysyntä oli suuri. Sotien jälkeisinä vuosina lapsia ja nuorisoa riitti ja hyvää paikallista harrastustoimintaa kaivattiin kovasti.
– Vanhemmat olivat täydellä todella mukana tukemassa Lukon toimintaa, ja talkoisiin ja kilpailujen toimihenkilöiksi saapui aina innokasta väkeä huolimatta pitkistä työpäivistä, muistelevat Lukon puheenjohtajina ja muina aktiiveina toimineet Helinä Löfroos, Mauno Mäki-Äijö ja Eino Anttila.
Rahaa Lukolla ei ollut sanottavan paljon, mutta tekemisen intoa sitäkin enemmän. Urheiluseura sai Nuijasta ja sen veloista melkoisen taloudellisen taakan, mutta se ryhtyi hoitamaan taloa samalla innolla kuin muutakin toimintaansa.
Seurana Lukko menestyi 1950-luvulla erinomaisesti. Lukkolaiset kilpailivat tasaväkisinä huomattavasti suurempien seurojen kanssa, ja pikaluistelija Toivo Salonen ja muut kansainvälisesti menestyvät tähdet toivat seuralle lisää nostetta.
Keräysten ja talkoitten avulla hankittiin varoja ison talon remontteihin. Muutaman kerran järjestettiin tukkitalkoot, joissa talojen isännät olivat mukana innokkaasti ja työtunteja laskematta.
Vuoden 1957 lopussa järjestettiin tuottoisa viljan- ja rahankeräys ja lisäksi saatiin puolitoista miljoonaa markkaa veikkausvoittovaroja. Seuraavana kesänä voitiin aloittaa ensimmäinen Lukon toteuttama Nuijan remontti, jossa rakennettiin muun muassa keskuslämmitys ja wc-tilat.
Lukko rahoitti toimintaansa myös järjestämällä iltamia ja muita yleisötapahtumia. Lukon ohjelmalliset pikkujoulut Nuijalla saivat aina suuren yleisön.
– Pirtti oli täynnä silloin, Helinä Löfroos muistelee.
Aikanaan hyvin suosittu kesätapahtuma olivat juhannuskisat, kansainväliset yleisurheilukisat, jotka järjestettiin Pälkäneellä useita kertoja. Niihin liittyivät myös alku- ja lopputanssit, ja kisoista muodostui pitkäksi aikaa koko pitäjän yhteinen iso tapahtuma, kunnes Lukon yleisurheilun taso 1960-luvun lopulla laski niin paljon, että kansainvälisten kisojen järjestämiseen ei enää saatu lupaa.
Lauantaitanssit olivat Lukon parhaita tulonlähteitä 1950- ja 1960-luvuilla. Nuijalla kävi tasokkaita orkestereita eikä lähimailla ollut paljon kilpailijoita. Nuijalla oli hyvä tanssilattia ja paljon tilaa – vaikka ei niin paljon kuin olisi tarvittu tanssi-innon ollessa huipussaan. Monesti väkeä oli tulossa enemmän kuin voitiin ottaa sisään.
Nuijan ison salin laajennus tuli ajankohtaiseksi, kun tanssitilaa tarvittiin lisää. Vuoden 1964 remontissa vanha näyttämö purettiin kun lattiaa laajennettiin, ja uudesta tuli paljon edellistä pienempi. Se jäi ikään kuin syvennykseen vanhan näyttämötilan perälle ja muuttui lähinnä soittolavaksi.
Samalla joutuivat hylätyiksi vanhat juuttikankaalle maalatut taustakulissit, jollaiset olivat muodissa seurojen- ja työväentaloilla jo vuosisadan alkupuolella. Nuijan korkeat kulissit eivät mahtuneet viistokattoiselle uudelle näyttämölle, ja ne siirrettiin kylmään varastoon, jossa ne ovat aikojen mittaan pahasti vaurioituneet.

Lukko oli Nuijalle hyvä isäntä, mutta perinteisesti talo tarvitsi myös emännän. Syrjänharjun Maatalousnaiset olivat ostaneet jo 1940-luvulla kymmenen Nuijan osaketta, ja he saivat niitä myöhemmin lahjoituksina lisää. Maatalousnaiset tavallaan perivät lottien tehtävät Nuijalla: he huolehtivat monista kokous- ja juhlakahveista ja pitivät käräjäravintolaa, josta pitkiä käräjiä istuneet tuomarit saivat ruuan ja kahvin.
– Meillä oli keittiön kaapeissa valmiina noin sadan hengen astiasto, josta sai nopeasti kupit pöytään, kertovat Eila Tiililä ja Rauha Vuorinen, jotka ovat Nuijantalon kokeneita kahvittajia.
Syrjänharjun Maatalousnaiset hoitivat myös vuokrattavaa astiastoa, jota säilytettiin Nuijalla. He hankkivat Nuijalle ikkunaverhoja, verhotankoja, pöytäliinoja ja muuta tarpeen mukaan ja hoitivat emännyyttä kaikin tavoin. He myös maksoivat vuokra-avustusta Lukolle.
Maatalousnaiset kunnostivat ja kalustivat keittiön omilla varoillaan vuonna 1959. Heidän valitsemansa keittiönkaapit palvelivat pitkään, sillä ne vaihdettiin toisiin vasta 1990-luvun alussa. He hankkivat myös verhoja, verhotankoja, pöytäliinoja ja muuta tarpeellista ja hoitivat vuokrattavaa astiastoa, jota säilytettiin Nuijalla. Naiset huolehtivat myös Nuijan siivouksesta – talkoilla tietysti.

Nuijan tanssien suosio säilyi 1970-luvun vaihteeseen asti, jolloin uusia kilpailevia tanssipaikkoja alkoi syntyä lähiympäristöön. Ihmiset alkoivat liikkua entistä enemmän muilla paikkakunnilla, ja samaan aikaan orkesterien palkkiovaatimukset suurenivat huomattavasti. Nimekkäitä tanssiorkestereita ollut enää entiseen tapaan saatavissa. Myöhemmin nuorisolle tarkoitetut diskot jatkoivat omalla tavallaan Nuijan perinnettä.
Nuijalla oli kaiken aikaa paljon muutakin toimintaa. Se oli tietysti monenlaisen urheilutoiminnan keskus ja huoltopiste, ja joskus jopa liikuntaleiriläisten yöpymispaikka. Painonnostopaikka siirrettiin 1960-luvulla kylmästä piharakennuksesta näyttämölle, ja Pälkäneellä järjestettiin piirin painonnostoleirejäkin. Kun retkeilymajojen perustaminen tuli muotiin, joutui Nuija mukaan siihenkin aaltoon.
Nuijasta tuli myös suosittu yksityistilaisuuksien järjestämispaikka. Monien Pälkäneellä vihittyjen parien häävalssi on tanssittu Nuijalla, siellä on vietetty syntymäpäiviä ja muita sukujuhlia ja kokouksia.
Vastapainoksi Nuijan näyttämön alla kellarissa sijaitsivat vierekkäin hautaustoimiston ruumisarkkuvarasto sekä putka. Nuija oli mukana kaikilla elämän alueilla.
– Sinne mentiin, kun jotakin tapahtui, Helinä Löfroos tiivistää.

Talo seisoo mäellään lujan tahdon turvin
1960- ja 1970-lukujen taitteessa kaikenlainen harrastus- ja kulttuurielämä oli kulkemassa moniarvoisempaan ja hajaantuneempaan suuntaan. Pälkäneelläkään kaikki ei enää tapahtunut Nuijalla. Nuijantalolla ja Lukolla oli kuitenkin edelleen vankka asema paikallisessa yhteisössä, ja uusia rahanhankintakeinoja löydettiin, kun vanhat kävivät kannattamattomiksi.
Juuri kun tanssien suosio 1960- ja 1970-lukujen taitteessa hiipui, bingo-peli pyyhkäisi uutuutena koko Suomen yli ja pelipaikkoja perustettiin nopeassa tahdissa ympäri maata. Bingo oli Pälkäneelläkin suosittu ajanviete ja kymmenen vuoden ajan hyvä tulonlähde Lukolle, kunnes se verotussyistä kävi kannattamattomaksi.
Talousvaikeudet seurasivat Nuijaa kuten aina ennenkin. Kunnalta ja veikkausvoittovaroista saadut pienet avustukset eivät riittäneet kattamaan kaikkia Nuijantalon kuluja.
Vuonna 1972 apua tuli tavallaan pakkomyynnin kautta. Tervapirtti ja ampumarata-alue jouduttiin myymään pois, kun suuri osa maasta meni pakkolunastukseen Tampere–Lahti-tien rakentamisen takia. Tervapirtin ja Nuijan vuosikymmeniä kestänyt yhteys katkesi, mutta talous saatiin sillä kertaa tasapainoon.
Öljyn hinnan nousu oli suuri vastus Nuijan omistajille, sillä lämmitys oli sen suurin säännöllinen kustannuserä.
– Vuonna 1974 alkanut öljykriisi kiristi rankasti Nuijan taloutta, muistelee Nuijan johtokuntaan vuonna 1972 tullut Markku Vuorinen.
– Lämmitysjärjestelmän vaihtamista halvempaa polttoainetta käyttäväksi puhuttiin monta kertaa, mutta suunnitelmaksi se jäi, Markku Vuorinen kertoo.
Vielä ei kuitenkaan jouduttu suuriin vaikeuksiin. Nuija oli siisti ja hyvässä kunnossa monien kunnostustöiden jälkeen ja kelpasi hyvin vuokrattavaksi kaikenlaisten juhlien ja muiden yksityistilaisuuksien järjestämiseen.
Pälkäneellä alkoi tosin olla runsas tarjonta erilaisista tiloista. 1950-luvulta alkaen kouluilla oli ollut jo juhlasalit omia tilaisuuksiaan varten, ja niissä saattoi järjestää muitakin tapahtumia. 1970-luvulla valmistunut seurakuntatalo melkein Nuijan naapurissa oli monissa tapauksissa käyttökelpoisempi ja muun muassa pankkien tiloja on ollut tarjolla.
Nuijan rasitteena kilpailussa oli korkea vuokra, jota oli välttämätöntä periä suurien hoitokustannusten vuoksi. Myös remontit tahtoivat lykkääntyä suurten kustannusten vuoksi, vaikka Lukon uskollinen talkooporukka jaksoi uurastaa.
1981 Nuijan ulkoportaikko piti muuttaa niin että kulku ylös tehtiin molemmista sivuista, kun kevyen liikenteen väylä lohkaisi osan tontin reunasta. Vuonna 1987 pidettiin jälleen perinteikkäät tukkitalkoot ja aloitettiin katon uusiminen.
Samoihin aikoihin oli jonkin aikaa esillä ehdotus talon vuokraamisesta Suomen Maanpuolustushistorialliselle yhdistykselle valtakunnallisen suojeluskuntamuseon perustamisesta varten.
1990-luvulla Nuija jäi yhä enemmän tyhjilleen ja siellä oli jatkuvasti paljon käyttämätöntä tilaa, vaikka yksityistilaisuudet ja tietyt säännöllisesti järjestettävät tapahtumat kuten joulunalusajan Naisten messut jatkoivat Nuijan perinteitä. Yhden talven talo oli jopa kylmillään.

Talon täytyy säilyä
Tähän asti Nuijalle on koko sen 96 vuotta kestäneen historian aikana löytynyt aina uusi käyttö ja uusi isäntä, kun edelliset ovat väistyneet. Kukaan ei ole päässyt helpolla, mutta jokainen on jaksanut sitkeästi jatkaa työtä.
Nuijantalosta on koko sen olemassaolon ajan pidetty niin hyvää huolta kuin voimavarat suinkin ovat riittäneet, vaikka päätöksenteko on välillä edennyt hämäläisen verkkaista tahtia. Kevättalvella 2003 Nuija läpäisi Museoviraston perinnerakennusmestari Tapani Koirasen kuntotarkastuksen hyvin arvosanoin.
Veikkausvoittovaroista ja muilta tahoilta saadut avustukset eivät olisi missään vaiheessa yksinään riittäneet talon ylläpitoon.
– Monesti pantiin nimiä vekseliin, että saatiin öljysäiliö täyteen, Eino Anttila muistaa.
Mutta vekselit ja muut hätäkeinot auttoivat vain pahimman pulan yli. Nuijan talon säilymisen ja perinteiden jatkumisen perusta oli jatkuvassa talkootyössä ja omin voimin tekemisessä. Pelkän ulkopuolelta jaetun rahan voimin hoidettuna rakennus olisi ajat sitten rappeutunut käyttökelvottomaksi.
Osinkoja ei jaettu yhtiön osakkaille eikä palkkioita johtokunnan jäsenille eikä niitä odotettukaan.
– Sellainen oli henki, että talon pitää pysyä pystyssä, Markku Vuorinen toteaa.
Simo Anttilan vuonna 1907 Suomalainen Nuija -puolueelle ”ikuiseksi omaisuudeksi” lahjoittama tontti ja sille yhteisponnistuksin noussut talo on aina onnistuttu säilyttämään paikkakuntalaisten yhteisenä kokoontumispaikkana, vaikka ajan tuulet ovat ravistelleet sitä välillä rajustikin. Pälkäneläiset ovat tarvinneet Nuijaa ja Nuijantalo on yhdistänyt pälkäneläisiä.

100-vuotiaan talon uusi aika
Pälkäneen Nuijantalosäätiö perustettiin kunnanjohtaja Kauko Mäkisen ajatuksen pohjalta vuonna 2003. Säätiön tarkoituksena oli ottaa haltuunsa Nuijantalo Nuijantalo Oy:ltä, jonka omisti pääasiassa Pälkäneen Lukko ry, mutta myös kymmenet pienosakkaat. Säätiön muodostivat Pälkäneen kunta, Pälkäneen MTK ja Lukko niin, että kunnalle ja MTK:lle annettiin kummallekin kaksi paikkaa hallituksessa ja Lukolle yksi. Jotta päätösvalta voitiin turvata kunnan tai MTK:n käsissä, sovittiin säädekirjassa, että säätiön puheenjohtajuus on vuorotellen kunnalla ja MTK:lla. Kunnan ja MTK:n mukanaolo säätiössä perustuu rahapanokseen, Lukon alihintaiseen kauppaan säätiölle.
Jotta Nuijantalon omistus saatiin siirrettyä riidattomasti säätiölle, jouduttiin Nuijantalo Oy purkamaan. Tämä tehtiin vapaaehtoisen selvitystilamenettelyn kautta, jolla varmistettiin Nuijantalo Oy:n toimijoiden selviytyminen tukalasta tilanteesta. Säätiö on koko toimintansa ajan vienyt ansiokkaasti eteenpäin talon korjaushankkeita ja toiminnallaan saattaa Nuijantalon arvoiseensa asemaan. Mittava remontti valmistui sekä sisätilojen että julkisivun osalta sopivasti ennen 100-vuotisjuhlia 6.12.2007.

Vuoden 2014 alusta lukien Pälkäneen Nuijantalosäätiö päätti vuokrata koko Nuijantalon kiinteistön Keltainen talo maalla Oy:lle. Keltainen Talo vuokraa Nuijansalia ja Kokoushuone Lottaa yritysten ja yksityishenkilöiden käyttöön. Lisäksi alakerrassa toimii Keltaisen Talon kahvilakauppa ja Pälkäneen kunnan matkailuinfo, ja yläkerran kaksi huonetta Käräjäkammari ja Luokkahuone on sisustettu kauniiksi kotimajoitushuoneiksi matkailijoita varten.

Toukokuussa 2014 Nuijantalossa perustettiin Pälkäneen Suomalainen Nuija ry -niminen yhdistys. Uusi yhdistys ei politikoi, vaan tuo toimintaa Nuijanmäelle ja tukee Nuijantalon kehittämistä Onkkaalan elävänä olohuoneena. Yhdistyksen ensimmäisiä tapahtumia on kesäkauden päätteeksi elokuun lopussa järjestettävät Nuijanmäkeläiset.


Pälkäneen Nuijan talon historiaa 1907-2003 on kirjoittanut Ulla Siren, kirjoitussarja on julkaistu Sydän-Hämeen Lehdessä 2003.

Nuijantalon vaihteet -kirjoitussarjan lähteet:
Toivo Inkilä: Pälkäne suomalaisten Vapaussodassa
Aarre Kailanpää: Pälkäneen koululaitoksen historia
Seppo Satamo: Pienistä kivistä mahtava muuri. Pälkäneen Suojeluskunnan ja Lotta Svärd paikallisosaston historia
Hannu Vuorensola: Pälkäneen Historia II
Eila Tauranen: Lottatyötä Pälkäneellä viimeisenä sotavuotena
Johannes Turunen: se on Lukko Pälkäneeltä. Pälkäneen Lukko 1934-1944
Pälkäneen Suojeluskunnan pöytäkirjat
Pälkäneen Lukon pöytäkirjat

Lämpimät kiitokset kaikille kirjoitussarjassa avustaneille:
Hanna-Liisa ja Arjo Anttila, Eino Anttila, Lea Hollo, Eero Laesterä, Helinä Löfroos, Sinikka Mesimäki, Mauno Mäki-Äijö, Elli Päiviö, Mirja Niemi, Hely ja Pekka Saarinen, Eeva Tiililä, Eila ja Tuomo Tiililä, Paul Tiililä, Pentti Toija Raimo Toija, Eeva Turvanen, Rauha ja Markku Vuorinen

 
TarinoitaPälkäne-infoYhteystiedot